25

tuli päivä, että Peetu pääsi sairaalasta kotiin, pyörätuolinsa kanssa ja kaksi raajaa kipsissä. mä en edelleenkään ollut töissä, ja olin mukana kun Peetu tuotiin taksilla, invataksilla. se oli tosi hiljainen ja katseli auton lattiaa ja kattoa. mä kysyin mikä sillä oli, mutta ei se vastannut mitään. rapsutin sitä olkapäästä, mutta ei se liikahtanut. kuski lykkäsi peetun ulos autosta ja antoi sen tavarat mulle. Peetu maksoi kuskille kyydistä, se vaati että saa maksaa itse. kohautin olkapäitäni ja ajattelin että ihan sama, maksakoon sitten. lykkäsin Peetun hissiin, ja se oli outoa, me ei normaalisti koskaan käytetty hissiä kumpikaan.

Peetun isä tuli meitä ovella vastaan ja sanoi nähneensä ikkunasta kun me tultiin. päästiin sisälle ja äiti tuli näköetäisyydelle kysyäkseen oliko meillä nälkä. Peetu vastasi ei ja minä vastasin ei. oli mulla mutta ei oikeen maistunut. Peetu sanoi että halusi olla yksin ja lykkäsi itsensä huoneeseensa, josta oli pyörätuolia varten otettu kynnys pois. katselin kun se taisteli yhdellä kädellä pyörätuolin kanssa, koska toinen oli vielä paketissa. katsoin äitiin ja äiti katsoi muhun. kohautin olkapäitäni päätin lähteä johonkin pois. olkoon Peetu yksin jos kerran haluaa. otin käsilaukkuni takaisin käsivarrelleni ja sanoin meneväni kävelemään.

jäin porraskäytävään ja mietin lähtisinkö ylös soittamaan Jaken ovikelloa vai alas ja johonkin muualle. nyt kun Jakella oli se tyttöystävä, niin mä olin alkanut miettimään voinko olla siellä niin usein. niin, Jake ja Krista oli alkaneet seurustelemaan ja mustasukkaisuus painoi mua välillä. sitten mä mietin, etten voi olla Jaken luona koko aikaa, mitä se Kristakin ajattelee, kun mä roikun siellä. päätös ylös vai alas menemisestä oli tehty; alas. kaipasin seuraa, mutta se saa nyt olla jokin muu seura kuin Jaken. Kristan pyöräkin näytti sitä paitsi olevan talon edessä.

katsoin kelloon, tai jos kännykkää kelloksi voi kutsua. kolme ja risat. Oona saattaisi olla vielä kirkolla. olin pistänyt merkille sen työajat, kun istuin piirtelemässä vihkooni kirkon penkissä. yleensä Oona tarjosi mulle kahvit. se puhui kaikesta kertomatta mitään ja siitä tuli iha hyvä olo. mä olin yleensä hiljaa, enkä ollut kertonut sille juurikaan mitään itsestäni. ehkä tänään voisin, pitää saada se kaikki ulos mahdollisimman pian.

astuin kirkkoon sisälle, ja siellä oli jokunen ihminen. istuin heti ovesta oikealle, enkä halunnut pidemmälle. jotenkin ne ihmiset ahdisti. katsoin kun ne kiersi Oonan kanssa ja lähti sitten pois. Oona ei ollut sanonut mulle mitään. mulle tuli kauhea olo, että mitä jos sitä alkoi rasittaa kun olin täällä niin usein. mua alkoi painaa rinnasta enkä oikein saanut henkeä kunnolla. nousin jo lähteäkseni mahdollisimman nopeasti ulos, kun Oona tuli mun luo.
"hei Jenni", se sanoi. "en meinannut huomata sua, kun et ollut siellä missä normaalisti istut. pääsen ihan kohta töistä", se jatkoi ja katsoi kelloon ja sitten muhun. "oleks sä ihan okei..?", se kysyi, mä näytin varmaan jotenkin erikoiselta, en saanut henkeä, tai sain, mutta siinä ei tuntunut olevan yhtään happea mukana. rinnasta puristi ja otin tukea penkin selkänojasta, ja päätin sitten istua alas. suljin silmät ja pidin edessä olevan penkin selkänojasta tukea. yritin hengittää rauhallisesti, syvään ja hitaasti, ja hetken päästä se tepsikin ja tunsin olevani taas oma itseni. avasin silmät ja huomasin että Oona katsoi muhun sen näköisenä, ettei oikein tiennyt mitä tehdä.
"kyl mä oon jo ihan ok", sanoin sille. "unohda tää."
Oona istui mun viereeni ja mä halusin pitää vähän etäisyyttä ja siirryin vähän kauemmas. ihan muutaman sentin vaan, huomaamattomasti.
"onks sulla mulle jotain asiaa?", Oona kysyi ja mä katsoin sitä vähän ihmeissäni ja sitten katsoin kenkiini.
"on mulla.."
ajattelin, että jos en nyt kerro, niin toista tilaisuutta ei ehkä enää tule. vedin henkeä ja aloitin sitten, kerroin Peetusta, velipuolestani, onnettomuudesta ja Peetun onnettomuuden jälkeisestä sulkeutuneisuudesta. en oikein pystynyt olemaan itkemättä, mutta yritin pitää sen poissa. katsoin Oonaan välillä ja varmistin, että se kuunteli. kuunteli se, ja ihmettelin taas sen silmiä. tällä kertaa ne oli ymmärtäväiset ja vähän huolestuneet. lopetin, olin kertonut kaiken, tarpeeksi ja vilkaisin Oonaan. kun se otti kädestäni kiinni, tarrasin siihen, kuin viimeiseen oljenkorteen ja itkukin pääsi ulos.